Saturday, November 24, 2012

Mustan kissan tango


Perjantai & lauantai
-Kavereita
-Uusia tuttavuuksia
-Hyvää ruokaa
-Paljon, paljon nauramista
-Hauskanpitoa

Saturday, November 17, 2012

Funeral

Hei ja hyvää iltaa.

Mulla on mennyt kolmisen viikkoa noiden hautajaiskuvien kanssa, vaikka niitä oli monta kertaa vähemmän kuin silloin niitä hääkuvia. Nyt kuitenkin sain ne laitettua eteenpäin. Kuville en tehnyt juurikaan mitään, kuten en yleensäkkään. En tykkää hirveästi muokkailla kuvia. Jotain pientä sävyjen lämmittämistä ja ehkä horisontin suoristamista ja koon muuttamista blogiin sopivaksi. Tykkään sellaisista mahdollisimman luonnollisista kuvista, jotta se tunnelma välittyisi suhteellisen oikeanlaisena. Ei mun kuvia voi sanoa muokatuiksi ja siksi käytänkin sanaa 'käsitellä'. Samaa tarkoittaa, mutta muokkaus on mun korviin sellaista monen tunnin äherrystä yhden kuvan kanssa ja suuria muutoksia alkuperäiseen kuvaan verrattuna.

Näihin hautajaiskuviin olis sopinut sellainen viileä tunnelma. Olihan hautajaispäivänä hiukan pakkasta ja luntakin maassa. Eikä hautajaiset ehkä se sydäntä lämmittävin tilaisuus olekaan. Itse kyllä pidin ottamistani kuvista. Toisaalta laadussa kärsittiin, koska objektiivi ei ollut se parhaimmasta päästä, mutta oli siellä joukossa simpukan helmiäkin. Tuosta tuli mieleen kliseinen iskurepliikki "Onko sun vanhemmat simpukoita, kun sä olet tuollainen helmi" Pysytelläkseni aiheessa pomppimatta ääripäästä ääripäähän, siirrän teidät katselemaan ottamiani kuvia. Laitan tähän taas sellaisia kuvia, joista ei tunnista henkilöitä niin helposti. Saatte kuitenkin niistä selville päivän kulkua ja mun amatöörimäisyyttä.

Paitsi että. Ennen kuin siirränkään teitä kuviin, niin kerron vähän tarkemmin kuivan tekstin avulla tuosta päivästä. Aamupäivällä isä tuli tosiaan hakemaan mua leiriltä. En tiennyt oliko hautajaiset suuremmassakin mittakaavassa, vai pienimuotoiset joissa oli vain lähimmät ja tärkeimmät. Toivoin hyvin pienimuotoisia, sillä en olisi jaksanut juuri silloin pomppia kappelin puolelta toiselle ikuistamaan jokaisen itkevän hautajaisvieraan. Toiveeni toteutui ja hautajaiset olivat hyvin pienimuotoiset. Siellä oli vain vainajan lapsenlapsi ja tämän mies ja pari vainajan ystävää. Kuvaukset vedin rutiinilla, enkä paljoa ajatellut sitä, mistä kuvaan ja miten. Kuvaamisesta on tullut mulle rutiinia. Jos joku haluaa olla kuvattavana ja pyytää mua kuvaamaan, niin en mieti kuin korkeintaan yhden sydämenlyönnin. Tosin, silloin kun saan kuvauskeikan, niin sydän jättää muutaman lyönnin välistä.